|
“Venäjän IT-ala ryhtyi suorastaan räjähdysmäiseen kasvuun vuosien 2000–2002
tienoilla”, kirjoittaa Ilmari Susiluoto venäläisen tietoyhteiskunnan synnystä ja
kehityksestä teoksessaan Suuruuden laskuoppi (2006, s. 14). Heti vuoden 1991
jälkeen olivat sekä vanha neuvostoliittolainen tietoyhteiskunnan konseptio että
IT- ja tietokoneteollisuus jo ennättäneet romahtaa.
Neuvostoliiton IT-sektori
IT-sektorin kehitys oli neuvostoaikoina sotateollisuuden salaista toimintaa,
jossa tapahtui omaa kehitystyötä ja amerikkalaisten tuotteiden kopiointia.
Suomalaisissa yliopistoissa käytettiin (ainoina länsimaisina yliopistoina)
neuvostoliittolaisia SM-4 tietokoneita, ohjelmoitiin sikäläisiä supertietokoneita
ja Suomen kautta avattiin internet-yhteys Venäjältä maailmalle. Ilmari Susiluoto
tekee perusteellisen valtio-opillisen katsauksen IT-alan venäläiseen ja
neuvostoliittolaiseen historiaan.
Näkökulmansa tähden Susiluoto uhraa runsaasti sivuja poliittisten mallien
kehittämiselle ja modernin kehityksen mahdollisten poliittisten kytkösten
paljastamiselle. Poliittinen ohjailu oli hyvin ilmeistä, kuten me epäonnekkaat
muistamme kokemuksistamme: noin vuoteen 2000 asti venäläinen rajaviranomainen
saattoi poimia talteen nokialaisen matkapuhelimen tai länsieurooppalaisen
kannettavan tietokoneen, jotta Federaatioon ei leviäisi radiosäteileviä laitteita.
Liiketaloudellisten näkökulmien kirkastamiseen Susiluoto ei antaudu samalla
perusteellisuudella, vaikka ei täysin unohdakaan bisneksen vaikuttavuutta.
IT-alan huikeat kasvuluvut
Neuvostoliiton romahdus koski pahiten huipputeknologiaa, joka oli elänyt
suojattuna laboratorioissa ja tuotantolaitoksissa. Susiluodon mukaan
valtiontilauksien loppuminen, innovaatiojärjestelmän jäykkyys sotateollisuuden
palvelijana ja byrokraattisilla ohjesäännöillä lamaannutettu henkinen ulottuvuus
selittävät korkeateknologian romahduksen (s. 231). Venäjän IT-alan romahdus olisi
ollut jyrkempikin, jollei amerikkalainen miljardööri George Soros olisi
lahjoittanut vuosina 1994–2004 Venäjän tieteelle 750 miljoonaa dollaria.
Vauhdikkaasti Susiluoto kertoo myös miljardöörin epäonnekkaaksi kääntyneen suhteen
Venäjän kanssa (s. 237–238).
Äskettäin tiedeinsinööri J. Svidinenko kertoi venäläisessä Nauka I Zizn (7/2005)
-lehdessä hyvin vastaavasti murehtien tutkimusmäärärahojen puutetta Venäjällä.
Svidinenkon perusteellisen katsauksen näkökulma oli nanoteknologian korkea
osaaminen Venäjällä. Hän valitteli valtiollisten kehitysohjelmien puuttumista
Venäjällä.
Myös Venäjän kaupallinen edustaja Valeri Shljamin tähdensi äskettäin
(Ajankohtainen Venäjä –seminaari 5.5.2006) innovatiivisen teknologian (mm.
nanoteknologian, informaatiosysteemien, bioteknologina) osaamista ja uudenlaisen
strategia-ajattelun mahdollisuuksia Suomen ja Venäjän välillä.
“Toistaiseksi on aliarvioitu innovatiivisia sektoreita”, muistutti Shljamin
kanssakäymisen mahdollisuuksista. Susiluoto ei esitä ohjelmajulistuksia, mutta hän
paljastaa kiehtovia taustatekijöitä näihin ajankohtaisiin teemoihin.
Venäläinen IT-vallankumous on Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen tuore
historiallinen ilmiö. Tietokoneiden ja kännyköiden kasvuluvut ovat huikeat.
Venäjän tietokonetiheys on toki yhä vain 77 konetta 1000 asukasta kohden, mutta
Moskovassa ja Pietarissa tietokoneiden määrä on eurooppalainen, yli 500 konetta
tuhatta asukasta kohden. Venäjän kauppatie –lehdessä on vuosien ajan seurattu tätä
rajua kehitystä jopa ilmeisen samoista lähteistä, mittareista ja luvuista kuin
Susiluotokin, joka ei viittaa itse lehteen, vaan takaisin primäärilähteisiin.
Susiluodon monografia on nyt ensimmäinen laaja teos aihepiiristä.
Vuonna 2005 lienee noin 18 miljoonaan internetin käyttäjää Venäjällä. Vuonna 2003
matkapuhelinala operaattoreineen kasvoi liki 100% edellisvuodesta. Syksyllä 2005
oli noin 80 miljoonaa matkapuhelintilaajaa Venäjällä. Susiluoto huomauttaa, ettei
pidä venäläistä tietoyhteiskuntaa liioitella: pari vuotta sitten venäläisistä
tiedemiehistä 93% käytti henkilökohtaista tietokonetta, 56% sähköpostia ja 48%
internetiä. Venäjällä on yhä kymmeniätuhansia syrjäkyliä ilman puhelinliittymää.
Pietarin tiedekeskuksen eliittiväen keskiansiot olivat muutama vuosi sitten noin
115 euroa kuukaudessa. Pietarin tutkimuslaitoksen työntekijöistä oli 52,5% yli
50-vuotiaita. Tiedeakatemia ei kykene kilpailemaan IT-alalla, jossa nuoret
ekspertit siirtyvät koulun penkiltä liike-elämän tai hakeutuvat ulkomaille.
Missä ovat tänään huomispäivän johtajat?
Susiluoto ei kirjoita avointa toimintaohjelmaa suomalaisille tiede- ja
ammattikorkeakouluille tai IT-alan yrityksille, mutta tekee tiedoillaan
ilmeiseksi, että Venäjän IT-alan ulkoiset puitteet (niukat taloudelliset
resurssit) tarjoavat suunnattomat mahdollisuudet koulutus- ja
liiketoimintakumppanuuden kehittämiselle. Nuoret venäläiset IT-johtajat ovat jo
nyt liki poikkeuksetta saaneet koulutuksensa lännessä, esim. Aleksandr Izosimov
ranskalaisessa bisneskoulussa ja Vasili Sidorov pennsylvanialaisessa yliopistossa.
Voisivatko suomalaiset oivaltaa kumppanuuden luomisen opintojensa vaiheissa
oleviin venäläisiin vaihto-opiskelijoihin, jotka ovat huomispäivän johtajia
räjähtävässä IT-bisneksessä?
Susiluoto viittaa Suomen kauppa- ja teollisuusministeriön teettämään tutkimukseen,
josta ilmenee venäläisten ohjelmistoyritysten suuri kiinnostus yhteistyöhön
amerikkalaisten ja länsieurooppalaisten tahojen kanssa. Vähäinen rahoitus IT-alan
koulutuksen hyväksi on ollut syynä aivovuodolle. IT-opetus on ollut myös
vanhakantaista. Isojen yliopistojen opettajat ovat eläkeiässä. Opiskelijoille
opetetaan Pascal ja Ci ohjelmointikielet, mutta vasta työelämässä ammattilaiset
opiskelevat Java ja .NET teknologiat. Venäläistä hyvää matemaattista ja loogista
ongelmien ratkaisukykyä sekä luovuutta osoittaa kuitenkin, että pietarilaiset
IT-opiskelijat voittivat ohjelmointialan kansainvälisen kilpailun. Venäläistä
osaamista osoittanee myös huonon ansainnan kääntöpuoli - turvautuminen pimeään
ansaintaan: venäläisten tietokone-eksperttien taiturimaisuus ATK-virusten
kehittämisessä, ATK-rikollisuudessa ja hakkeroinnissa on hyvin tunnettu (s.
345–348). Äskettäin, Susiluodon kirjan ilmestymisen jälkeen, IC Russia –lehdessä
(29.8.2006) oli Venäläisen teoreettisen ja empiirisen fysiikan instituutin ja
Moskovan fysiikan ja tekniikan yliopiston ennuste hakkereiden määrästä.
Tutkijat käyttivät eurooppalaisia CERT-tilastoja. Hakkereiden määrä oli kasvanut
hurjasti, mutta tilastoitua yli 130 000 hakkerointia ja hyökkäystä vuoden 2004
ajalta pidettiin silti vain jäävuoren huippuna. Moskovassa yksittäinen tietokone
kohtaa yli 20 hyökkäystä joka vuorokausi!
Venäjän off-shore yhtiöistä 50% sijaitsee Pietarissa. Pietari johtaa off-shoren
viennissä ulkomaille. Perusosaaminen on havaittu useissa kansainvälisissä IT-alan
yrityksissä: Dell, Intel, Motorola, LG, Cadence ja Siemens ovat saapuneet
Venäjälle hyvin merkittävin investoinnein. Motorolan software-keskus Pietarissa on
yhtiön yksi suurimmista toimipisteistä maailmassa. Venäjällä ei olla tyytyväisiä
siihen, että venäläiset IT-firmat jäävät vain ulkomaisten yritysten
jakelukanaviksi.
Pietarin sähkötekninen yliopisto on perustanut oman tiedepuistonsa yhdistämään
pieniä ja keskisuuria tiedeintensiivisiä yrityksiä yhteistoimintaan yliopiston
instituuttien ja laboratorioiden kanssa. Venäjän johto on avoimesti ilmoittanut
tukensa tiedepuistojen kehittämiselle. Oppilaitokset etsivät keinoja
kehittymiseen. “IT-vallankumous on tsunami-myrskyn tavoin tavoittanut Venäjän”,
kuvailee Susiluoto (s. 271).
Myrskyvaroitus on annettu.
Juha Molari
molari@kauppatie.com |