|
“Puolen vuosikymmenen Venäjän-matka merkitsi sisäistä vallankumousta ja uuden maailman avautumista. Kuvissa, sävelissä,
ihmisissä ja maisemissa”.
Näin kuvaa kokemuksiaan Helsingin luterilaisten seurakuntien venäjänkielisen työn pastori Erkki Jokinen teoksessaan
Idänkohtaus (Suomen Lähetysseura 2005). TV-julkkis, eläkkeelle jäänyt Helsingin virallinen syyttäjä ja Helsingin huumeosaston
osastopäällikkö Ritva Santavuori valitsi teoksen vuoden 2005 parhaaksi kristilliseksi kirjaksi. Santavuori on ollut hyvin
räväkkä Venäjä-lausunnoissaan. Tällä kertaa hänen valintansa osui kuitenkin Jokisen sympaattiselle kirjalle venäläisestä
kulttuurista. Teos ilmentää läpeensä kirjoittajansa rakastumista venäläisyyteen. Jokinen ei ole toki päässyt Suomessa vähällä
Venäjän kiinnostuksessaan. Hän kysyy kuitenkin: “Joko mekin nyt uskaltaisimme nousta poteroista? Entä jos sieltä ei
ammutakaan?” (s. 276).
Jokinen pitää kynänsä kaukana kaikenlaisesta politiikasta, diplomatiasta ja kansojen kanssakäymisestä. Venäjä on hänelle niin
paljon muutakin kuin politiikkaa ja valtiosuhteita. Venäläistarun Sadko löysi eri valtakuntien rikkauksia etsiessään lopulta
loisteliaan merenalaisen maailman. Jokinen sai Venäjällä uuden kosketuksen lähes vaienneeseen maailmaansa.
Ensimmäinen rajan ylitys
Ensimmäinen rajan ylitys Venäjälle oli Jokisen kokemuksen mukaan kuoleman läsnäolon todeksi tulemista. Tuntien jonotuksen
jälkeen perhe ylitti rajan. Raskas verho, oikea esirippu, sulkeutui takana. Tututkin olivat lausuneet hyvää tarkoittavat
jäähyväiset: ”Oli mukava tulla teitä tuntemaan”. “Niin kuin olisi jo puhuttu vainajille, ainakin erittäin todennäköisille”,
luonnehtii Jokinen Venäjä-matkansa pelkoja (s. 15–16). Matkallaan Kelttoon perhe joutui eksyksiin. Hengenhädässä suomalainen
mies kysyi neuvoa kadun varressa seisovalta Volga-kuskilta. Jokinen kuvaa lennokkaasti: “Onneksi tietämättömyys vielä suojeli
minua pahimmalta.
En tunnistanut istujassa tyypillisiä pietarilaisia mafiapiirteitä: lyhyt tukka, musta nahkatakki ja paksu kultaketju. Auto
tosin ei sopinut siihen kuvaan, se kun oli venäläinen. Koputin ikkunaan”. Laupias venäläinen ohjasi Jokisen perheen perille
saakka. “Ja me kun olimme luulleet hänet rosvoksi. Mitään palkkiota hän ei kolmen vartin opastuksesta suostunut ottamaan, ei
suklaalevyäkään” (s. 16).
Suomalaisuudesta oli sittemmin selvää hyötyä työnteossa Venäjällä, koska kansalaisuuteensa vedoten Jokinen saattoi tehdä myös
ikäviä päätöksiä. Ystävyys on Venäjällä voima, mutta myös kahle. Ystävä asetetaan edelle, jolloin tuntemattoman ihmisen avun
tarve tai tehtävään sopivuus saatetaan laiminlyödä.
Keltto ja kuolleet kirjailijat
Jokisen perhe eli Kelton kylässä. Tämä kylä tuli toimeen vaihdantataloudessa. “Missä oli, siitä jaettiin. Joka talossa
kasvatettiin jotakin. Pari maataloa piti kohtuuhinnoin kylää maidossa, lihassa ja munissa. Mekin siirryimme nopeasti
kelttolaiseen suoramyyntiin” (s. 20). Kelttolainen kylä muodostaa Jokisen kirjalle rajoitteensa. Toki Keltossakaan ihmiset
eivät olleet ryysyläisiä. Suomalaispastori tunnettiin huolettomasta pukeutumisestaan. Venäläiset kunnioittavat siistiä
pukeutumista. Onko kelttolainen vaihdantatalous ja Jokisen siteeraamat kuolleet venäläiset taiteilijat riittävä tai pätevä
kuva modernista venäläisyydestä ja valtaväestöstä Pietarissa ja Moskovassa? Idänkohtaus on kulttuurimatka venäläiseen
taiteeseen. Teoksessa on niukasti kuvauksia Jokisen omista kohtaamisista elävien ihmisten kanssa. Turhaa vaatimattomuuttaan
pastori keskittyi kuolleisiin kirjailijoihin. Hän lienee otaksunut, ettei hänen oma elämänsä ja kokemuksensa ketään
kiinnostaisi.
Jokisen kodissa ja kylässä olivat vedet usein poikki. Vanhat putket repeilivät lähes viikoittain jossakin päin Kelton kylää.
Puhelinliittymän saaminen osoittautui vaikeaksi. Mykästä puhelimesta tuli vaivautunut ihmettelyn aihe.” – Sellaista se on tämä
meidän tekniikkamme” (s. 23). Pietarissa asuneena suomalaisena olisin voinut ihmetellä päinvastaisia kokemuksia. Vedet eivät
olleet koskaan poikki koko vuoden aikana. Jo tilauspäivänä syntyi toimiva internet-liittymä, kun Suomessa liittymää piti
odottaa kuukauden päivät. Suomalaiset opiskelijat häpeilivät ekonomien koulussa, koska olivat itse niin köyhiä. Venäläisellä
opiskelijalla oli rahaa. Heidän elämänsä oli kuluttamista – jopa kerskakuluttamista. Kristillisten järjestöjen ja kirkkojen
työ tapahtuu pienissä kylissä ja huono-osaisten ihmisten keskuudessa, jolloin Suomeen välittyvä mielikuva venäläisestä
ihmisestä jää kapeaksi ja vähemmän dynaamiseksi.
Jokinen opiskeli venäjää Hertzenin yliopistossa, mitä kokemusta hän luonnehtii haaksirikoksi. “Minkäänlaista ohjelmaa
opetukselle ei ollut. Myöhästymiset söivät luentoaikaa ja miestä joka päivä” (s. 28). FINEC olisi ollut kunniakkaampi ja
tehokkaampi vaihtoehto.
Onko kirkko poteroissa?
Jokinen luonnehtii Kelton kirkon alttariraamatun osaksi inkeriläisten karkotusten historia. Olemassaolon taistelusta
karkotusten keskellä on pitkä matka nuoren elämänhuoliin tämän päivän Venäjällä. Keltossa nuorisotyö järjestää muistojensa
siirtämiseksi nuorille matkoja historiallisille paikoille. Elämäntien muistojuoksussa seurakunta kulki sankarivainajien
muistoksi karkotuksen tietä Laatokalta takaisin Kelttoa kohden. Jokinen kysyy aiheellisesti, soivatko kellot myös nuorille.
Kuuluiko kirkonkelloissa kutsu myös venäjäksi? Jokinen jättää kuitenkin pohdiskelunsa inkeriläiseen näkökulmaan.
Hän tuskin lainkaan muistaa kertoa, että Neuvostoliitossa karkotettiin myös venäläisiä. Kun puhutaan runsaasti vain
inkeriläisten karkotuksista, maailmasta tulee erheellisesti punaisten sortajien ja sinivalkoisten marttyyrisankareiden välistä
selvittelyä. Jokinen kuvailee toisen maailmansodan aikaista suomalaisten kanssakäymistä saksalaisten kanssa suomalaisten
viattomuudesta käsin (s. 71).
Jokinen arvioi terävästi suomalaista hyväntekeväisyyttä, jonka harjoittajat uskovat joskus, että venäläisille kelpaa
eripariset kengätkin. “Sisälläni vihloi kuin hammasta liian kylmässä, kun törmäsimme siihen, miten monien suomalaisten
tavaratorien ja myyntipöytien lopputuotos koottiin ´sinne Inkerinmaalle´. Siis se aines joka tuli putken toisesta päästä ulos,
kun sisään syötetystä oli ensin eroteltu Suomessa käyttökelpoinen ja myytävä. - - Etsivätkö [suomalaiset] jotakin tyydytystä
omasta paremmuudesta, kun jollekin voi vielä lahjoittaa omat lumppunsakin, olla kuin hyväntekijä?” (s. 52).
Venäläinen mentaliteetti
Jokisen mukaan lapsia rakastetaan Venäjällä rajattomasti, mutta harvoin lasten sielunelämää otetaan todesta lapsen tasolta.
“Luova, lasten ehdoilla elävä kulttuuri on Venäjällä varsin kapeaa.
Se on ennen muuta esittävää kulttuuria, jossa lasta valmistellaan näyttämään toisille taitojaan” (s. 37). Hyvänä puolena
kulttuurista on, että “venäläiselle ihmiselle kasvaa melkoinen valmius lapsesta lähtien astua toisten eteen jotakin
esittämään. - - Minusta tuntuu, että tästä nousee myös venäläisten lujaan itsetuntoon liittyvä valmius kehua ja mainostaa
estoitta itseä ja omaa esitystä” (s. 38). Venäläisen naisen unelma olisi Jokisen mukaan saada ruusu naistenpäivänä (s. 101).
Toistaiseksi tuntemani venäläiset naiset ovat kuitenkin aina vaatineet ruusun sijasta tulppaania ja mimoosaa, jos oikea
naistenpäivä kukka on suinkin tarjolla.
Sudba, kohtalo, olisi Jokisen mukaan venäläisen uskonnon kotijumala, jonka varassa toivotaan hyvää ja selitetään paha. Epäilen
kuitenkin, jospa venäläiset vain puhuisivat kohtalosta: sudba olisi kokonansa jotakin vähemmän kuin intialainen usko
kohtaloon. Jokisen kuva venäläisten “yhdessä uskomisesta” (s. 79) ei ole urbaanin venäläisen näkökulmasta uskottava. Pastori
kehittää ilmiölle sanakirjan avulla käsitteenkin sobornost, jota venäläinen ei tunnista omakseen.
Temppeli- sanasta johdettu
merkitys jää venäläisille hämäräksi. Ehkä teologien uskonnonfilosofiset määritelmät ovat eksyneet syrjään oikeasta
venäläisestä? Sobornost olisi Jokisen mukaan jopa venäläisen uskonnonfilosofisen ajattelun avainsanoja. Sillä ilmaistaisiin,
ettei ihminen ole kokonainen ilman toista ihmistä (s. 171). Kuvaus voi olla totta 1800-luvun ja 1900-luvun alun venäläisten
kirjailijoiden ja pienen Kelton seurakunnan näkökulmasta, mutta individualismi ja postmodernismi hallitsevat urbaania aikuista
huomattavasti suuremmassa määrin kuin Idänkohtaus tuo ilmi. Aivan hyvästä syystä joku ystävä oli neuvonut, että olisi paras
vaihtaa lukuvalikoimaan venäläisen mentaliteetin ymmärtämiseksi (s. 205). Jokisen aineistosta Dostojevski, Ahmatova ja Radlova
tuskin ovat tulkkeja laajojen väestöosien mentaliteetille. Kansa ei lukenut näitä teoksia. Pahaa ei olisi tehnyt silmäillä
joitakin aikamme mielipidemittauksiakin.
Dostojevski avasi Jokiselle ikkunan Venäjän salattuun kauneuteen Sonjan hahmossa: mikään alhainen ei voi turmella sisältä
suurta ja kaunista. “Kauneus ei ole kuollut, eikä se mikä on suurinta Venäjällä, ihmisen elämän jano ja ikävä” (s. 255).
“Venäläinen kauneus on kellarin pimeydessä - - Turmeltu ja kauneus ovat läpeensä sidoksissa toisiinsa” (s. 262). Idänkohtaus
on venäläisen kauneuden ylistys. Edellä ilmaistut kysymykset eivät turmele tätä kauneutta.
Juha Molari
molari@kauppatie.com |